Syö­tä­vää ta­lois­sa oli ai­van riit­tä­väs­ti. Näl­kä­vuo­det oli enää kau­kai­nen muis­to, ei­kä ne Kit­ti­län ta­lol­li­sia oi­kein ko­vas­ti ol­leet ko­e­tel­leet­kaan, sen ver­ran oli luon­no­nan­ti­mia ja nii­tä osat­tiin käyt­tää. Met­säs­tet­tiin ja ka­las­tet­tiin ja ky­län yh­tei­sel­lä pui­ma­ko­neel­la pui­tiin pien­ten pel­to­tilk­ku­jen an­ta­maa vil­jaa.

Ra­haa kui­ten­kin tar­vit­tiin. Vaat­tei­ta piti os­taa, työ­ka­lu­ja piti os­taa ja kai­ken­lais­ta muu­ta tar­peel­lis­ta, ku­ten he­vo­sen val­jai­ta ja as­ti­oi­ta. Ja nyt sai met­sis­tä ra­haa Kit­ti­läs­sä.

Luon­tais­ta­lou­des­ta ra­ha­ta­lou­teen siir­ty­mi­nen oli hyp­py tun­te­mat­to­maan. Puu­ta­va­ra­yh­tiö oli nor­ja­lai­nen yh­tiö. An­so­ja oli mat­kas­sa. Puu­ta­va­ran os­ta­ja tar­jo­si förs­kot­tia puun han­kin­taa vas­taan. Ei­kä ai­van vä­hää tar­jon­nut­kaan. Kyl­lä se vain nyt piti ot­taa. Oli­han ne muut­kin isän­nät Kit­ti­läs­sä förs­kot­tia ot­ta­neet ja aja­neet puut Ou­nas­jo­en ran­taan, mis­sä puut oli mi­tat­tu ja lop­pu­ti­li teh­ty.

Näin sen piti ta­pah­tua myös Sal­men An­tin koh­dal­la, mut­ta ei se niin ta­pah­tu­nut. Ran­taan aje­tut puut ei­vät riit­tä­neet ote­tun förs­ko­tin vas­ti­neek­si, ran­nas­sa ei ol­lut­kaan so­vi­tun ko­kois­ta suur­ta pe­tä­jää tar­peek­si. No ei hä­tää. Aje­taan li­sää. Sil­lä­hän sii­tä pää­see.

Vaan ei­pä pääs­syt. Se kävi pian sel­väk­si. So­pi­val­ta ajo­pai­kal­ta Hon­ka­vaa­ras­ta ei löy­ty­nyt tar­peek­si jä­re­ää pe­tä­jää. Me­nee­kö täs­sä nyt koko talo mai­neen kaik­ki­neen puu­ta­va­ra­yh­ti­öl­le. Sel­lais­ta­kin oli pi­tä­jäl­lä ta­pah­tu­nut. Oli­ko puun hin­ta ol­lut oi­kea ja oli­ko puut oi­kein las­ket­tu vai mikä oli men­nyt pie­leen?

Kau­ko­ses­sa oli it­se­op­pi­nut suu­ta­ri Vil­le Ki­vi­nie­mi, jon­ka mai­ne tun­net­tiin kir­kon­ky­läl­lä­kin. Ki­vi­nie­mi oli pu­hu­nut so­si­a­lis­ti­sia aja­tuk­sia yh­teis­kun­nal­li­ses­ta oi­keu­den­mu­kai­suu­des­ta, riis­tä­jis­tä ja riis­te­tyis­tä. Täs­sä oli nyt ky­sy­mys oi­keu­den­mu­kai­suu­des­ta. Ei Ant­ti niis­tä työ­vä­en­luo­kan asi­ois­ta niin pal­jon pe­rus­ta­nut, mut­ta se oi­keu­den­mu­kai­suus. Täs­sä oli me­ne­tel­ty vää­rin. Ei voi ol­la oi­kein, et­tä yh­des­tä vää­rin ar­vi­oi­dus­ta kau­pas­ta seu­raa koko ta­lon me­ne­tys!

Sal­men Ant­ti läh­ti Ki­vi­nie­men Vil­len pu­heil­le. Il­mois­ta pu­hut­tiin. Vii­mein Ant­ti pää­si asi­aan, ja ker­toi asi­an niin kuin se oli. Förs­kot­tia oli otet­tu vii­si­tu­hat­ta mark­kaa. Se on pal­jon ra­haa. Sil­lä oli han­kit­tu ta­loon yh­tä ja tois­ta. Ei sii­nä uu­det mit­taa­mi­set au­ta, ja puun hin­ta on se mikä on.

– On täs­sä kui­ten­kin yk­si kei­no, sa­noi suu­ta­ri Ki­vi­nie­mi. Siir­re­tään koko tila met­si­neen päi­vi­neen jon­kun po­jan ni­miin. Sil­loin tila py­syy po­jal­la ja vel­ko­ja saa ai­van rau­has­sa vel­koa saa­ta­vi­aan sil­tä jol­le on förs­kot­tia an­ta­nut.

Se oli hyvä eh­do­tus, ja näin teh­tiin suu­rel­la kii­reel­lä. Tila siir­ret­tiin nuo­rim­man po­jan, Au­gus­tin, ni­miin muo­dol­li­sel­la kau­pal­la 1892. Au­gust oli juu­ri täyt­tä­nyt kak­si­kym­men­tä vuot­ta. Suu­ta­rin neu­von mu­kaan Au­gust lait­toi vie­lä pie­nen il­moi­tuk­sen vi­ral­li­seen leh­teen lain­huu­dos­ta. Teks­ti kuu­lui:

”Joka tah­too moit­tia al­le­kir­joit­ta­neen lain­huu­da­tus­ta Uu­si­sal­mi 1/8 osa mant­taa­lin pe­rin­tö­maal­le N:o 36 Kit­ti­län pi­tä­jäs­sä La­pin kih­la­kun­nas­sa, teh­köön sen päi­vän ja vuo­den ku­lu­es­sa. Kit­ti­läs­sä 10 p. jou­lu­kuu­ta 1892. Au­gust Uu­si­sal­mi.”

Jäi­kö il­moi­tus her­roil­ta huo­maa­mat­ta? Huo­mau­tuk­sia ei mää­rä­ai­kaan men­nes­sä tul­lut. Vai oli­ko kau­pois­sa sit­ten­kin jo­ta­kin vilp­piä, vai mis­tä joh­tui - kau­pois­ta ei kä­rä­jöi­ty? Ne vain hau­dat­tiin pois. Näin puu­ta­va­ra­yh­ti­ön juo­net rau­ke­si­vat Uu­si­sal­men ti­lan osal­ta.

Met­sä­kau­pois­ta tuli su­ku­ta­ri­na. Ki­vi­nie­mi vai­kut­ti myös Au­gus­tin van­him­paan poi­kaan Rei­noon, joka näki isoi­sän met­sä­kau­pois­sa ra­jan, mitä pit­kin yh­teis­kun­nal­li­nen oi­keu­den­mu­kai­suus kul­kee. Raja oli puu­ta­va­ra­yh­ti­öit­ten ja maa­seu­dun ta­lol­lis­ten vä­lis­sä.

Rei­noa al­koi­vat yh­teis­kun­nal­li­set asi­at kiin­nos­taa yhä enem­män. Po­liit­ti­nen he­rää­mi­nen oli käyn­nis­ty­nyt. Kan­san­val­ta vai tsaa­rin­val­ta, Suo­men val­ta vai Ve­nä­jän val­ta? Hän oli va­kuut­tu­nut, et­tä Suo­men on it­se­näis­tyt­tä­vä ja pääs­tä­vä Ve­nä­jän val­lan al­ta pois. Nyt kun maa­il­mal­la kuo­hui ja suu­ret myl­ler­ryk­set oli­vat käyn­nis­sä, nyt oli toi­min­nan ai­ka. Tä­hän poh­din­taan va­paus­so­ta tuli kuin ti­lauk­ses­ta. Maa­il­maa oli muu­tet­ta­va ker­ral­la pa­rem­mak­si.

Au­gust ja Be­a­da, isä ja äi­ti, oli­vat van­han kan­san ih­mi­siä. Heil­le esi­val­ta oli Ju­ma­lan an­ta­ma tai ai­na­kin mel­kein. Kyl­lä he kirk­koon kuu­lui­vat, mut­ta hel­lun­tai­us­ko miel­lyt­ti hei­tä. Niin kau­nii­ta lau­lu­ja ja niin iloi­sia ih­mi­siä ja kui­ten­kin us­ko­vai­sia.

Rei­no il­moit­tau­tui va­paa­eh­toi­se­na Sal­lan ryk­ment­tiin ja pää­si. Nyt rys­sän val­lan al­ta pois, näin ajat­te­li nuo­ri mies. Ei­hän se Sal­lan yk­sik­kö suu­ren suu­ri ol­lut, ei­kä se tiet­tä­väs­ti osal­lis­tu­nut mi­hin­kään tais­te­lui­hin. Rei­no oli yk­si­kös­sä vain 2 – 3 kuu­kaut­ta. Hän huo­ma­si, et­tä ei­hän täs­sä mis­tään rys­sän kar­kot­ta­mi­ses­ta ol­lut ky­sy­mys, vaan sel­väs­tä si­säl­lis­so­das­ta. Val­koi­set vas­taan pu­nai­set.

Ke­mi­jär­vel­lä hää­ri po­lii­si ni­mel­tään Hag­berg, joka kävi am­pu­mas­sa, mis­sä mil­loin­kin te­loit­ta­jaa tar­vit­tiin. Hag­berg kävi te­loit­ta­mas­sa Ro­va­nie­mel­lä­kin. Naut­ti­ko hän pu­nais­ten te­loit­ta­mi­ses­ta? Sil­tä se näyt­ti. Nii­tä piti am­pua niin pal­jon kuin eh­ti, ei­kä tuo­mi­oi­den lail­li­suu­del­la ol­lut niin vä­liä.

Niin­pä va­paus­so­taan läh­dös­tä tuli Rei­nol­le suu­ri pet­ty­mys. So­dan pe­rim­mäi­set ta­voit­teet au­ke­ni­vat nuo­rel­le ak­ti­vis­til­le. Nyt hän oi­val­si, et­tä hän oli men­nyt met­sä­her­ro­jen puo­lel­le, nii­den puo­lel­le, jot­ka oli­vat ko­rot­ta­neet it­sen­sä ju­ma­lan si­jai­sek­si maan pääl­lä pi­tääk­seen ta­val­li­sen rah­vaan nöy­rä­nä ja kuu­li­ai­se­na esi­val­lal­le. Ei hel­vet­ti, tämä ei ole oi­kein.

Sy­väs­ti so­taan pet­ty­nyt Rei­no pa­la­si Kit­ti­lään. Ko­to­na tie­det­tiin, mis­sä hän oli ol­lut, mut­ta vel­jet ja si­sa­ret, mi­ten he tä­män ym­mär­tä­vät ja Aho­lan­pe­rän mie­het, Aho­lan Os­ka­ri­kin. Rei­no oli ma­sen­tu­nut. Hän oli läh­te­nyt so­taan in­nois­saan. Hä­nel­lä oli mie­les­sään vain yh­teis­kun­nal­lis­ten pa­ran­nus­ten ai­kaan saa­mi­nen. Sen ta­kia tais­te­lu ve­nä­läis­tä sor­to­val­taa vas­taan oli oi­kein. Se uh­ka­si hä­vit­tää suo­ma­lai­set ja ve­nä­läis­tää maan.

Näin hän us­koi. Ja tä­män hän tie­si, kun Schau­man oli am­pu­nut Bob­ri­ko­vin, Schau­ma­nia oli pi­det­ty kai­kis­sa kan­san­ker­rok­sis­sa san­ka­ri­na. Nyt Rei­nol­le oli val­jen­nut, mik­si torp­pa­rit oli­vat suu­rin jou­koin liit­ty­neet pu­na­kaar­tiin. Tämä oli luok­ka­so­ta, jos­sa val­koi­set met­sä­her­rat ja suu­ret mant­taa­li­mie­het oli­vat tais­tel­leet torp­pa­rei­ta vas­taan, ja sota oli nyt hä­vit­ty.

Sitä mu­kaa, kun so­dan his­to­ria Rei­nol­le sel­ke­ni, ka­tu­mus li­sään­tyi. Ei­hän siel­lä met­sä­ky­läs­sä, Kit­ti­läs­sä, pal­jon pää­kau­pun­gin juo­nit­te­luis­ta tie­det­ty. Nyt tie­det­tiin enem­män. Näl­kä, huu­ta­va näl­kä, se oli aja­nut kau­pun­gin köy­hät ka­pi­naan. Ja torp­pa­rit, he oli­vat täy­sin kar­ta­non her­ro­jen ar­moil­la. Mo­nen koh­dal­la se oli ol­lut pa­him­man­laa­tuis­ta mie­li­val­taa. Ja met­sä­työt, ne Rei­no tun­si. It­se­ky­hä­tyis­sä köm­me­teis­sä yöt kyl­ki kyl­jes­sä, päi­vät met­ri­ses­sä han­ges­sa, ei kok­ke­ja, ei oi­ke­aa ruo­kaa, sii­vu läs­kiä lei­vän pääl­le ja mil­lä pal­kal­la, näl­kä­pal­kal­la. Ei ih­me, jos met­sien mie­het ei­vät met­sä­her­rois­ta ty­kän­neet, mut­ta pak­ko oli jos­ta­kin ra­haa kyn­siä.

Rei­non va­kau­mus vah­vis­tui. Tä­hän tar­vi­taan oi­ke­aa po­li­tiik­kaa, po­li­tii­kal­la näi­tä asi­oi­ta hoi­de­taan, ja oi­ke­an po­li­tii­kan aja­mi­seen tar­vi­taan oi­ke­aa po­liit­tis­ta puo­lu­et­ta. Tä­hän tar­vi­taan oi­ke­aa am­mat­tiyh­dis­tys­lii­ket­tä, joka ajaa voi­mal­la työ­mies­ten asi­oi­ta. Tä­hän tar­vi­taan työ­vä­en osuus­kaup­pa­lii­ket­tä, joka pal­ve­lee ih­mi­siä ja hei­dän tar­pei­taan. Tä­hän tar­vi­taan opin­to­ker­ho­ja, jois­sa pu­hu­taan oi­keis­ta yh­teis­kun­nal­li­sis­ta asi­ois­ta oi­ke­al­la ta­val­la. Ja his­to­ria, sitä pi­tää opet­taa oi­kein, se ei ole pel­käs­tään voit­ta­jien hur­raa-isän­maa-his­to­ri­aa, vaan myös ta­val­li­sen kan­san kär­si­mys­his­to­ri­aa.

Näi­tä asi­oi­ta Rei­no miet­ti, mut­ta eni­ten hän­tä vai­va­si se, et­tä hän oli ol­lut vää­räl­lä puo­lel­la kan­sa­lais­so­das­sa – met­sä­her­ro­jen puo­lel­la.

Ei Rei­no pääs­syt tuos­ta luok­ka­so­dan ereh­dyk­ses­tään. Niin­pä hän ai­kan­sa asi­aa mie­tit­ty­ään päät­ti ryh­tyä aja­tuk­sis­ta te­koi­hin. Hän lait­toi leh­teen pie­nen il­moi­tuk­sen:

”PYY­DÄN AN­TEEK­SI. Olin vää­räl­lä puo­lel­la päät­ty­nees­sä so­das­sa. En tien­nyt, mis­tä so­das­sa oli ky­sy­mys.

Rei­no Uu­si­sal­mi”.

Tuo oli en­nen­kuu­lu­mat­to­man roh­kea teko - hä­vi­tyn so­dan jäl­keen – an­teek­si­pyyn­tö, et­tä oli ol­lut voit­ta­jien puo­lel­la. Rei­no sai an­teek­si Kit­ti­län työ­vä­e­nyh­dis­tyk­sen jä­se­nil­tä ja kan­nat­ta­jil­ta, ja an­teek­si­pyyn­nön joh­dos­ta Rei­nos­ta tuli heti Kit­ti­län työ­vä­e­nyh­dis­tyk­sen joh­to­hen­ki­lö. Hä­net va­lit­tiin joh­to­kun­taan ja mai­ne vä­hän yli kak­si­kymp­pi­ses­tä roh­ke­as­ta nuo­res­ta mie­hes­tä kii­ri yli pi­tä­jän ra­jo­jen.

JAAK­KO YLI­TA­LO

Ta­ri­na jat­kuu seu­raa­vis­sa Som­pi­ois­sa ja verk­ko­leh­des­sä