Veik­ko Tep­sal­le ko­ti­pi­tä­jä So­dan­ky­lä oli ra­kas. Hän asui siel­lä elä­män­sä nuo­ruu­den opis­ke­lu­vuo­sia lu­kuun ot­ta­mat­ta. Muis­tan pik­ku­tyt­tö­nä au­tol­la ajel­ta­es­sa, et­tä isä­ni tie­si pi­tä­jän lä­hes jo­kai­sen ta­lon ja tun­si ta­lon­vä­en. Ta­lo­jen li­säk­si hän tun­nis­ti au­tot ja nii­den omis­ta­jat re­kis­te­ri­nu­me­roi­den pe­rus­teel­la. Hä­nel­lä oli kä­sit­tä­mät­tö­män hyvä nu­me­ro­muis­ti. Oli­si ku­vi­tel­lut, et­tä muis­tin har­jaan­nut­ta­mi­nen oli­si suo­jel­lut muis­ti­sai­rau­del­ta, mut­ta näin ei vaan käy­nyt. Isä­ni sai­ras­tui muis­ti­sai­rau­teen oman isän­sä ta­voin. Hoi­to­ko­dis­sa isä­ni tyk­kä­si praa­ta­ta ja vaih­taa aja­tuk­sia. Vii­mei­seen saak­ka hän oli pe­ril­lä nuo­ruus­vuo­sien­sa muis­tois­ta ja nii­tä oli mu­ka­va kuun­nel­la. Hä­nen kes­kus­te­lu­tai­ton­sa ja so­si­aa­li­nen puo­len­sa oli­vat vah­vas­ti läs­nä lop­puun saak­ka.

Yh­teis­kun­nal­lis­ten asi­oi­den hoi­ta­mi­nen oli isäl­le­ni tär­keä asia. Mie­huus­vuo­si­naan lä­hes joka il­ta hän suun­ta­si joko kir­kon­ky­lään tai Ora­jär­ven ky­lään eri­lai­siin ko­kouk­siin tai ta­pah­tu­miin. Hän ha­lu­si vai­kut­taa yh­tei­siin asi­oi­hin ja vie­dä nii­tä eteen­päin. Tä­nä­kin päi­vä­nä ko­ti­ta­lon sei­nil­lä on kun­ni­a­kir­jo­ja ja pöy­dil­lä vii­re­jä, jot­ka muis­tut­ta­vat täs­tä an­tau­muk­sel­li­ses­ta työs­tä kans­sa ih­mis­ten hy­väk­si. Joka ker­ta tie kui­ten­kin kul­ki ta­kai­sin Tep­san­nie­meen, joka oli rak­kain paik­ka. Isä­ni kun­ni­oit­ti sen vuo­si­sa­tai­sia pe­rin­tei­tä. Vii­mei­sel­le mat­kal­leen kirk­ko­maa­han isä läh­ti ko­ti­pi­han kaut­ta eli hän sai vie­rail­la siel­lä vii­mei­sen ker­ran ar­kus­sa lä­heis­ten ym­pä­röi­mä­nä.

Isä­ni elä­män ai­ka­na ko­ti­paik­ka on muut­ta­nut muo­to­aan. Muis­tan, kuin­ka Mari-mam­ma ai­na niit­ti ran­nan puh­taak­si ve­sa­kois­ta. Hä­nen aja­tuk­se­na oli, et­tä tuu­len pi­tää saa­da pu­hal­taa, sil­lä se pi­tää sääs­ket loi­tol­la. Se on­kin ihan tot­ta. Nyt ko­ti­pi­hal­la on enem­män sääs­kiä, kun pel­lot on is­tu­tet­tu met­säl­le. Tä­män rat­kai­sun teim­me isä­ni kans­sa 30 vuot­ta sit­ten. Is­tu­tus­työt teim­me yh­des­sä ja isä­ni pe­las­ti sin­nik­kääs­ti puun­tai­mia hei­nän­kas­vul­ta vuo­sien ajan. Mai­se­ma on muut­tu­nut mel­koi­ses­ti. Vä­lil­lä olen miet­ti­nyt, et­tä saa­toim­me ol­la isä­ni kans­sa vä­hän lii­an­kin in­nok­kai­ta. Isä­ni oli met­sä­a­lan am­mat­ti­lai­nen ja teki pit­kän päi­vä­työn met­sä­työn­joh­ta­ja­na Veit­si­luo­dos­sa ja Stora En­sos­sa. Hä­nen tär­kein mot­ton­sa oli, et­tä met­sän pi­tää ol­la kas­vus­sa. Sitä pi­tää siis hoi­taa. Tänä päi­vä­nä vävy to­te­aa met­sän ole­van hy­vin hoi­det­tua ja me las­ten kans­sa saam­me kat­sel­la verk­kais­ta kas­vua. Met­sän kas­va­tus La­pis­sa on sin­nik­kään ja pit­kä­jän­tei­sen ih­mi­sen puu­haa, sil­lä kas­vu kes­tää yli su­ku­pol­vien lä­hes 100 vuot­ta. Tätä sin­nik­kyyt­tä ovat La­pin ih­mi­set tar­vin­neet vie­däk­seen pi­tä­jän asi­oi­ta eteen­päin ja sitä on löy­ty­nyt myös isäs­tä­ni.

La­pin luon­to oli isäl­le­ni työ­sar­ka ja ren­tou­tu­mi­sen paik­ka. Isä­ni läh­ti ai­na käys­ken­te­le­mään met­sään ja siel­lä hän sai pa­lau­tua ar­jen as­ka­reis­ta. Po­ro­jen kas­va­tus oli myös vuo­sien ajan mer­ki­tyk­sel­li­nen asia. Muis­tan, kuin­ka ker­ran tu­lin ko­ti­mie­hek­si van­hem­pie­ni läh­ties­sä syn­ty­mä­päi­vä­mat­kal­la Aust­ra­li­aan. Mi­nun piti ruok­kia po­ro­ja ja ker­ran po­rot tu­li­vat­kin mi­nua tiel­lä vas­taan. Sii­nä minä ih­met­te­lin, mi­ten saan po­rot yk­sin ta­kai­sin ai­tauk­seen. Isä­ni oli­si tien­nyt, mi­ten toi­mia. On­nek­si ky­län po­ro­mie­het ja naa­pu­rit tu­li­vat avuk­si. Hei­dän avuis­ta olen edel­leen kii­tol­li­nen. Ko­ti­vä­en pa­la­tes­sa mat­kal­ta, kaik­ki oli taas hy­vin. Isäl­lä­ni oli ti­lai­suus näh­dä maa­il­maa ko­ti­pi­tä­jää kau­em­pa­na. Meil­lä oli vaih­to-op­pi­las Lin­da vuo­den ajan asu­mas­sa ja myö­hem­min kä­vim­me ta­paa­mas­sa hän­tä Ame­ri­kas­sa. Isä­ni ha­lu­si eh­dot­to­mas­ti pääs­tä val­lan yti­meen Was­hing­to­niin ja Ni­a­ga­ran pu­touk­sil­le. Täl­lä mat­kal­la haa­veet to­teu­tui­vat. La­pin sy­dä­mes­tä­kin voi mat­ka­ta koh­ti maa­il­maa.

Maa­il­man­laa­jui­nen pan­de­mia ulot­ti lon­ke­ron­sa La­pin sy­dä­meen So­dan­ky­lään saak­ka isä­ni hoi­to­ko­tiin. Mo­nen muun hoi­to­ko­din asuk­kaan ta­voin isä­ni me­neh­tyi ko­ro­naan ja sitä on ol­lut vai­kea kä­sit­tää. Edes La­pin sy­dä­mes­sä em­me ole tur­vas­sa maa­il­man on­gel­mil­ta. Ai­na­kin se ker­too sii­tä, et­tä maa­il­ma on muut­tu­nut mel­koi­ses­ti isä­ni elä­män ai­ka­na.

Isä­ni toi­voi, et­tä hän pää­see ikui­seen le­poon kirk­ko­maa­han ja ko­ti­pi­tä­jän ul­jas ki­vi­kirk­ko ja maam­me van­hin puu­kirk­ko ovat siel­lä hä­nen lä­hel­lään. Isä­ni Veik­ko Tep­san kä­den­jäl­ki nä­kyy vie­lä­kin pi­tä­jän met­sis­sä. Elä­män­sä ai­ka­na hän loi laa­jan so­si­aa­li­sen ver­kos­ton, jon­ka­lais­ta voi kau­pun­gis­sa vain haa­veil­la. Isäl­lä­ni oli an­toi­sa ja hyvä elä­mä ko­ti­pi­tä­jäs­sään hä­nel­le tär­kei­den ih­mis­ten kes­kel­lä.

Isää­ni muis­ta­en,

Kai­sa-Mari Tep­sa-Iso­kor­pi