A-
A+
A-
A+
Veikko Tepsalle kotipitäjä Sodankylä oli rakas. Hän asui siellä elämänsä nuoruuden opiskeluvuosia lukuun ottamatta. Muistan pikkutyttönä autolla ajeltaessa, että isäni tiesi pitäjän lähes jokaisen talon ja tunsi talonväen. Talojen lisäksi hän tunnisti autot ja niiden omistajat rekisterinumeroiden perusteella. Hänellä oli käsittämättömän hyvä numeromuisti. Olisi kuvitellut, että muistin harjaannuttaminen olisi suojellut muistisairaudelta, mutta näin ei vaan käynyt. Isäni sairastui muistisairauteen oman isänsä tavoin. Hoitokodissa isäni tykkäsi praatata ja vaihtaa ajatuksia. Viimeiseen saakka hän oli perillä nuoruusvuosiensa muistoista ja niitä oli mukava kuunnella. Hänen keskustelutaitonsa ja sosiaalinen puolensa olivat vahvasti läsnä loppuun saakka.
Yhteiskunnallisten asioiden hoitaminen oli isälleni tärkeä asia. Miehuusvuosinaan lähes joka ilta hän suuntasi joko kirkonkylään tai Orajärven kylään erilaisiin kokouksiin tai tapahtumiin. Hän halusi vaikuttaa yhteisiin asioihin ja viedä niitä eteenpäin. Tänäkin päivänä kotitalon seinillä on kunniakirjoja ja pöydillä viirejä, jotka muistuttavat tästä antaumuksellisesta työstä kanssa ihmisten hyväksi. Joka kerta tie kuitenkin kulki takaisin Tepsanniemeen, joka oli rakkain paikka. Isäni kunnioitti sen vuosisataisia perinteitä. Viimeiselle matkalleen kirkkomaahan isä lähti kotipihan kautta eli hän sai vierailla siellä viimeisen kerran arkussa läheisten ympäröimänä.
Isäni elämän aikana kotipaikka on muuttanut muotoaan. Muistan, kuinka Mari-mamma aina niitti rannan puhtaaksi vesakoista. Hänen ajatuksena oli, että tuulen pitää saada puhaltaa, sillä se pitää sääsket loitolla. Se onkin ihan totta. Nyt kotipihalla on enemmän sääskiä, kun pellot on istutettu metsälle. Tämän ratkaisun teimme isäni kanssa 30 vuotta sitten. Istutustyöt teimme yhdessä ja isäni pelasti sinnikkäästi puuntaimia heinänkasvulta vuosien ajan. Maisema on muuttunut melkoisesti. Välillä olen miettinyt, että saatoimme olla isäni kanssa vähän liiankin innokkaita. Isäni oli metsäalan ammattilainen ja teki pitkän päivätyön metsätyönjohtajana Veitsiluodossa ja Stora Ensossa. Hänen tärkein mottonsa oli, että metsän pitää olla kasvussa. Sitä pitää siis hoitaa. Tänä päivänä vävy toteaa metsän olevan hyvin hoidettua ja me lasten kanssa saamme katsella verkkaista kasvua. Metsän kasvatus Lapissa on sinnikkään ja pitkäjänteisen ihmisen puuhaa, sillä kasvu kestää yli sukupolvien lähes 100 vuotta. Tätä sinnikkyyttä ovat Lapin ihmiset tarvinneet viedäkseen pitäjän asioita eteenpäin ja sitä on löytynyt myös isästäni.
Lapin luonto oli isälleni työsarka ja rentoutumisen paikka. Isäni lähti aina käyskentelemään metsään ja siellä hän sai palautua arjen askareista. Porojen kasvatus oli myös vuosien ajan merkityksellinen asia. Muistan, kuinka kerran tulin kotimieheksi vanhempieni lähtiessä syntymäpäivämatkalla Australiaan. Minun piti ruokkia poroja ja kerran porot tulivatkin minua tiellä vastaan. Siinä minä ihmettelin, miten saan porot yksin takaisin aitaukseen. Isäni olisi tiennyt, miten toimia. Onneksi kylän poromiehet ja naapurit tulivat avuksi. Heidän avuista olen edelleen kiitollinen. Kotiväen palatessa matkalta, kaikki oli taas hyvin. Isälläni oli tilaisuus nähdä maailmaa kotipitäjää kauempana. Meillä oli vaihto-oppilas Linda vuoden ajan asumassa ja myöhemmin kävimme tapaamassa häntä Amerikassa. Isäni halusi ehdottomasti päästä vallan ytimeen Washingtoniin ja Niagaran putouksille. Tällä matkalla haaveet toteutuivat. Lapin sydämestäkin voi matkata kohti maailmaa.
Maailmanlaajuinen pandemia ulotti lonkeronsa Lapin sydämeen Sodankylään saakka isäni hoitokotiin. Monen muun hoitokodin asukkaan tavoin isäni menehtyi koronaan ja sitä on ollut vaikea käsittää. Edes Lapin sydämessä emme ole turvassa maailman ongelmilta. Ainakin se kertoo siitä, että maailma on muuttunut melkoisesti isäni elämän aikana.
Isäni toivoi, että hän pääsee ikuiseen lepoon kirkkomaahan ja kotipitäjän uljas kivikirkko ja maamme vanhin puukirkko ovat siellä hänen lähellään. Isäni Veikko Tepsan kädenjälki näkyy vieläkin pitäjän metsissä. Elämänsä aikana hän loi laajan sosiaalisen verkoston, jonkalaista voi kaupungissa vain haaveilla. Isälläni oli antoisa ja hyvä elämä kotipitäjässään hänelle tärkeiden ihmisten keskellä.
Isääni muistaen,
Kaisa-Mari Tepsa-Isokorpi
TIETOLAATIKKO