Ky­syin Ete­lä-Kar­ja­las­sa asu­val­ta vel­jel­tä­ni, et­tä ”joko on tor­rak­ko kai­vet­tu kel­la­ris­ta”. Jut­tu oli puo­lik­si leik­kiä, puo­lik­si tot­ta. Asuin­paik­ka ei tun­nu tänä päi­vä­nä mi­ten­kään ihan­teel­li­sel­ta itä­ra­jan lä­hel­lä. Vel­je­ni vas­ta­si jou­tu­van­sa huol­to­jouk­koi­hin. Vie kuu­lem­ma he­vo­sel­la ruo­kaa mai­to­ton­kis­sa rin­ta­mal­le. So­ta­his­to­ri­an­sa on hy­vin lu­ke­nut ja sis­kon­sa hy­vin tun­tee. Meil­lä on var­mas­ti sama mie­li­ku­va 1940-lu­vul­ta, huo­non tal­vi­tien kei­kut­ta­mis­ta vau­nuis­ta, joi­ta oh­jas­taa har­maa­seen sar­kaan pu­keu­tu­nut kus­ki, sop­pa­ton­kat kyy­dis­sä.

Meis­tä ei kum­pi­kaan tän­ne so­taa ha­lua, ei var­maan ku­kaan, mut­ta kun maa­il­man ti­lan­ne on nyt niin toi­sen­lai­nen. En­sin mei­tä häm­men­net­tiin ko­ro­nal­la. Ti­lan­net­ta voi­si ku­vail­la val­koi­se­na maa­li­pönt­tö­nä, jo­hon al­kaa jos­ta­kin tul­la har­mai­ta rai­to­ja, kun sitä se­koit­taa. Ko­ro­na tuli ihan lä­hel­le, tuo­hon vie­reen. Sa­moin on Uk­rai­nan sota, joka toi so­dan uh­kan myös meil­le, on se sit­ten to­del­li­nen tai ei. Pas­tel­lin sä­vyi­nen leik­ki­puis­to, jos­sa oli ai­na kesä, sai vä­hän re­a­lis­ti­sem­mat vä­rit. Ih­mi­set os­ta­vat jo­di­tab­let­te­ja. Toi­min­ta aut­taa psy­ko­lo­gien mu­kaan hal­lit­se­maan omaa elä­mää ja hel­pot­taa ah­dis­tus­ta.

Tun­tuu, et­tä eläm­me kah­des­sa ta­sos­sa: toi­ses­sa on se en­ti­nen elä­mä, toi­ses­sa tämä ny­kyi­nen, jos­sa on vi­rus ja Uk­rai­na ja kaik­ki muu­kin ”mah­do­ton”, joka on kui­ten­kin ta­pah­tu­nut.

***

Minä olen muut­tu­nut pan­de­mi­an myö­tä. Hy­vin konk­reet­ti­nen esi­merk­ki täs­tä on ki­roi­lu. Ei var­maan­kaan vai­ku­ta maa­il­man me­noon, mut­ta mi­nul­le hy­vin ou­toa käy­tös­tä. Äi­ti­ni sa­noi ai­na, et­tä ki­roi­lu on sa­na­va­ras­ton niuk­kuut­ta. Eh­kä­pä näin. Ei niil­lä lap­suu­den ajan pe­lot­te­luil­la­kaan enää ole mer­ki­tys­tä. Kun se Ju­ma­la ei ole vie­lä heit­tä­nyt ki­roi­le­val­le Lee­nal­le sitä isoa ki­veä pää­hän, niin who ca­res! Ra­jat ovat siir­ty­neet kau­em­mak­si. Teen asi­oi­ta, joi­hin en iki­nä ole tien­nyt edes pys­ty­vä­ni.

Mi­ten muut ovat muut­tu­neet? Ih­mi­sen luon­tai­nen sel­viy­ty­mis­viet­ti saa pään ve­den pin­nal­le, vaik­ka jos­kus tun­tuu, et­tä täs­tä en sel­viä. Kui­ten­kin toi­sar­voi­set asi­at, jot­ka en­nen ko­et­tiin tär­keik­si, ei­vät sitä enää ole­kaan. Jos päät­tää, et­tä ei jak­sa jo­not­taa kas­sal­le, jät­tää sen voi­lei­pä­kin­kun sii­hen jo­non vie­reen koi­ran­ruo­ka­pus­sien pääl­le, vaik­ka tie­tää, et­tä pi­lal­le­han se sii­nä me­nee, ja läh­tee pois. Kos­ka täs­sä maa­il­mas­sa on nyt isom­pi­a­kin asi­oi­ta mie­tit­tä­vä­nä ja kaik­ki niin se­kai­sin. Ei me suo­ma­lai­set toi­mi­ta näin.

Meil­lä on lupa iloi­ta kai­kes­ta, mikä iloa tuo ja no­ja­ta sii­hen, mis­tä voi­maa saa. Mei­tä ei sii­tä ran­gais­ta. Em­me me kui­ten­kaan lop­pu­jen­lo­puk­si pal­joa yk­si­löi­nä mah­da sil­le, mi­ten tämä maa­il­ma kään­tyi­lee. Mut­ta vie­dään se kink­ku­pa­ket­ti ta­kai­sin sin­ne kyl­mä­hyl­lyyn, vaik­ka täs­sä ajas­sa use­as­ti­kin saat­taa tun­tua juu­ri sil­tä, et­tä who ca­res.

Lee­na Klemi-Lo­hi­ni­va