Lokakuun 6. päivän Sompiossa olleen Revontulikeskuksen ideointia koskevan jutun innostamana nostan esiin mielessäni kauan pyörineen ajatuksen Ilmatieteen museon perustamisesta Sodankylään.

Olen käynyt viimeisen kuukauden aikana juttukeikalla useassa Sodankylän kylässä: Rajala, Raudanjoki, Kelujärvi, Syväjärvi ja Vuotso ovat olleet nyt vuorossa. Jokainen tilaisuus on ollut hieman erilainen, mikä kertoo siitä paikalliskulttuurin rikkaudesta, joka Sodankylällä kuntana on.

Kun jokaisesta kylästä löytyy erilaisia ihmisiä, tämä erilaisuus on samalla jokaisen kylän oma vahvuus.

Vanhan tarun mukaan ensimmäinen lapinlehmä nousi lähteestä samoihin aikoihin kun ensimmäiset asukkaat muuttivat Lappiin. Virallisesti rodun kantakirja perustettiin 1905. Lapinlehmät sopeutuivat erinomaisen hyvin Suomen karuihin oloihin. Sen pieni koko ja sorkat soveltuivat hyvin maastossa kulkemiseen. Nupous eräitten tietojen mukaan olisi kehittynyt puolustautumaan kylmyyttä vastaan, koska sarvet haihduttavat lämpöä, päälaella sillä oli pieni nupura joka oli karvojen peitossa ja karvat laskeutuivat tasaisesti nupukan ympärille.

Raskas puuvene irtoaa Karapuljun rannasta ja hakeutuu keskelle uomaa. Vesi pirskahtaa kokasta ohitseni ilmaan, kuohuu kylkiä pitkin alas ja pehmeinä peräaaltoina ui vielä pyyhkimään törmiä. Istun ihan keulassa, tuntuu kuin lentäisin veden yllä. Harmaan, pilvisen päivän vastakohtana törmillä loimuaa räikeä ruska. Veneen perässä moottori pauhaa, terva tuoksuu ja sormiani palelee, mutta olen jo livennyt kaiken maanpäällisen ulottumattomiin. Minä olen kääntänyt katseeni ja sisimpäni Luiron kirkkaaseen veteen. Lasisen pinnan alta minua puhuttelee kokonaan toinen maailma.

Lapin vierasmetsästäjät ja valtion toiminta on noussut isoksi uutiseksi ja keskustelun aiheeksi täällä ”sammaljuuritasolla”. On tuomittu tapa, jolla Metsähallitus myy vieraslupia hirven- ja linnunpyyntiin.

Tämä talo sijaitsi Kauppayhtiön naapurissa, makasiinin takana.

Sodankylän kunnan kanta kaivoskysymykseen on puhuttanut viime aikoina. Jotta epäselvyyksiä ei jäisi, avaan päätök­sen­te­kop­ro­sessin vaiheita kunnan tulevia linjoja muodostettaessa.

Uskallanko ees sanoa ääneen, että tänä päivänä, mulla on semmonen tunne, että olen tosi onnellinen: pikkasen ylipainonen, mutta ikääni nähen terve? Mulla on ihana perhe, muuan hullu ystävää, harrastuksia, huippu työ ja ihana elämä.

Valtuustolla on edessään valtakautensa ”hallitusohjelma” jossa tärkeänä osana kaivosala. Meillähän häärii jo kolmannes valtakunnan kaivosyhtiöistä.

Kokeileppas vasiten miettiä missä kaikkialla järjestöt toimivat Sodankylässä. Eikös vaan: vaikka missä, lähes kaikkialla!

Kesä teki hitaasti tuloaan vuonna 2016. Oli kolea aamu 11. kesäkuuta, kun suunnistin toppatakkiini pukeutuneena kohti Rovaniemen taidemuseon ystävien järjestämää kesäretkeä Iin ympäris­tö­tai­de­ta­pah­tumaan. Sitä mukaa kuin kilometrit kuluivat, toppatakki alkoi käydä tarpeettomaksi. Perillä oli jo melkein kesä. Puusto oli ainakin metrin korkeampaa, ja yleisilme vehreä. Olin ikivanhan Lapin rajamailla, todellisella Lapin ja lannan rajalla.

Lapinlahdella 1883 syntynyt Tuomas Nikkarinen tuli Sodankylään 1909. Hän sai ensimmäisen vaimonsa Annan kanssa 1910-luvulla viisi lasta, joista vain poika Veikko eli aikuiseksi.

Riipijärvestä nousi maanantaina 20. syyskuuta verkoilla iso hauenmötky.

Sodankylässäkin puhaltavat uudet tuulet; nyt on tärkeää kuulua ja näkyä tekemällä yhdessä järkeviä, kehittäviä sekä kauaskantoisia meitä kaikkia koskevia päätöksiä.

Markus Lohi linjaa, että kaivosvero olisi määrättävä kaivosyhtiön liikevoitosta ennen korkokulujen ja tilinpää­tös­siirtojen, kuten konserniavustusten kautta tulostettuja verovähennyksiä.

Tiiätkö mitä: yhtäkkiä sitä huomaa olevansa ihminen, jonka pitäisi alkaa miettiä sitä, miten aikoo asumisensa ikäihmisenä järjestää. Kuulun siihen sodankyläläisten porukkaan, joiden ikäihmisenä asumisen reunaehtoja aletaan suunnitella jo nyt parikymmentä vuotta aikaisemmin, koska tarjolla tulisi olla muutakin kuin tehostettua palveluasumista. Sillä parikymmentä vuotta hurahtaa hetkessä.

Sompiossa 2.9.2021 julkaistussa Sodankylän historiaa -sarjaan liittyvässä kuvassa väki kuuntelee Töllin Matin kehittämää Sodankylän ensimmäistä radiota. Kuvan on arvioitu olevan 1930-luvun alkuvuosilta, mutta se ei voi pitää paikkaansa. Kuvan vasemmalla puolella pikkupojan vieressä istuva henkilö on maanviljelijä Aleksanteri Paarman, joka kuoli 56-vuotiaana syyskuussa vuonna 1929.

Aurinko porotti. Metsätyökone oli jättänyt märkään maastoon yli puolen metrin syvyiset vaot. Niihin oli kaadettu koivunrasseja ja kuusenkarhakoita ajouran parantamiseksi. Ympäröivä maasto ei ollut juuri kävelyyn parempaa: vaivaiskoivua, suota ja ryteikköä. Olimme lähteneet ajolinjaa pitkin, että matka olisi lyhyempi eikä tarvitsisi tarpoa jängällä. Matka alkoi kuitenkin tuntua liian pitkältä. Polun pään hiekkakuopalle olisi pitänyt jo ilmestyä. Jänkä siinteli puiden takana, mutta ryteikkö vain jatkui. Mieleen juolahti rasittava ajatus: olimmeko lähteneet väärään suuntaan, jolloin hiekkakuoppa ja Hiace jäisivät joka askeleella kauemmas?